No niin. Ei olekaan ennen tullut kirjoitettua päiväkirjaa, tai mikä tämän "virallinen" nimi nyt sitten onkaan...

Tuntemukset on kyllä juuri nyt niin syvältä kuin vain mahdollista. Eilen tuli kenkää tyttöystävältä ja nyt sitä sitten ryvetään itsesäälissä, todella surkeaa aikuiselta mieheltä.Tai eihän hän nyt varsinainen tyttöystävä ollut.Tapailimme muutaman kuukauden säännöllisen epäsäännöllisesti, keskimäärin pari-kolme kertaa viikossa. Vielä viikko sitten puhuttiin tunteista ja muusta blaa blaa -jutuista, ja nyt sitten tuli isku vasten kasvoja. Voi perkele... Mahdotonta kuvitella miltä tuntuu ihmisistä, jotka eroavat muutaman vuoden avioliiton jälkeen. Itse romahdin muutaman kuukauden jutusta, mitä se olisikaan kymmenen vuoden liiton jälkeen. Pelottaa ajatellakin.

En muistakaan milloin olisin viimeksi itkenyt. Kyllä siitä jo useita vuosia on kulunut. Nyt onkin sit ollut tippa linssissä senkin edestä. Ja se on kyllä vale, että itkemisestä olisi apua olotilaan (näinhän usein väitetään). Mitä enemmän itkee, sitä surkeammalta tuntuu.

Ihan nyt itselle muistutukseksi: aloitin tämän kirjoituksen, että näkisi onko tästä apua apatiaan. Oloa varmaan helpottaisi, jos pystyisi puhumaan asiasta jonkun ystävän kanssa, mutta eipä sitä viitsi vaivata muita omilla murheillaan. Kyllä niitä toisillakin riittää ihan omiksi tarpeiksi.

Jatkan tässä taas masentelua (olipa hieno sana...) ja mietin, että mikä meni pieleen...