Niin, miksi sitä olettaa, että elämä olisi helppoa. Kyllähän se tietysti joskus sitä onkin. Nyt vain taas tuntuu siltä, että maapallon kokoinen kivi olisi harteilla, kuin kantaisi kaikkia maailman murheita Mount Everestin huipulle. No ei sentään, kyllä nämä murheet ovat mitättömiä verrattuna monien muiden murheisiin. Kyllä tässä nyt joku suhteellisuudentaju pitää olla.

Päivällä pystyi ajattelemaan jo jotain muutakin kuin eroa, ainakin hetkellisesti... Tuntui itse asiassa ajoittain aika hyvältäkin. Mutta kuten päivällä jo vähän arvelinkin, ilta ja pimeys tuovat murheet mukanaan. Taas tuntuu siltä, että pitäisi pakata reppu ja paeta jonnekin kauas, pois... Niinkuin pakeneminen jotenkin muka auttaisi.

Eilen pystyin puhumaan ensi kertaa asiasta toiselle, omalle rakkaalle siskolle. Pienillä lohduttavilla sanoilla on muuten uskomattoman suuri vaikutus mielentilaan. Itkuhan siinä tuli, mutta olo kuitenkin muuttui hieman valoisempaan suuntaan. Kiitos piristyksestä siskolikalle.

Summa summarum: kyllä fiilikset jo paremmat on kuin pari päivää sitten, mutta ei itseään vielä voittajaksi voi sanoa. Saa nähdä miten ensi viikolla.