Niin, miksi sitä olettaa, että elämä olisi helppoa. Kyllähän se tietysti joskus sitä onkin. Nyt vain taas tuntuu siltä, että maapallon kokoinen kivi olisi harteilla, kuin kantaisi kaikkia maailman murheita Mount Everestin huipulle. No ei sentään, kyllä nämä murheet ovat mitättömiä verrattuna monien muiden murheisiin. Kyllä tässä nyt joku suhteellisuudentaju pitää olla.

Päivällä pystyi ajattelemaan jo jotain muutakin kuin eroa, ainakin hetkellisesti... Tuntui itse asiassa ajoittain aika hyvältäkin. Mutta kuten päivällä jo vähän arvelinkin, ilta ja pimeys tuovat murheet mukanaan. Taas tuntuu siltä, että pitäisi pakata reppu ja paeta jonnekin kauas, pois... Niinkuin pakeneminen jotenkin muka auttaisi.

Eilen pystyin puhumaan ensi kertaa asiasta toiselle, omalle rakkaalle siskolle. Pienillä lohduttavilla sanoilla on muuten uskomattoman suuri vaikutus mielentilaan. Itkuhan siinä tuli, mutta olo kuitenkin muuttui hieman valoisempaan suuntaan. Kiitos piristyksestä siskolikalle.

Summa summarum: kyllä fiilikset jo paremmat on kuin pari päivää sitten, mutta ei itseään vielä voittajaksi voi sanoa. Saa nähdä miten ensi viikolla.

Tässä nyt miettinyt, onko tässä suremisessakaan mitään järkeä. Saa vain itsensä entisestään huonommalle tuulelle. Miksi ei voi olla kytkintä, jota vääntämällä saa muutettua mielialan toiseksi. Vaatinee hieman tuotekehittelyä...

On tämä ihmisen pääkoppa vaan aika mielenkiintoinen kapistus. Yrität ajatella mitä asiaa tahansa, niin kuitenkin jo seuraavassa hetkessä mieleen palaavat ikävät asiat. Se ei ole oikein, ei todellakaan ole. Nukkumaan mennessä yrittää ajatella vaikka niitä kuuluisia lampaita, kuitenkin unen päästä kiinni saatuaan herää välittömästi painajaiseen, jossa ikävät asiat ovat saaneet entistä suuremman mittakaavan.

Ns. ex soitteli äsken ja pyysi mukaansa käymään eräässä paikassa, jääköön nyt sanomatta sen tarkemmin. Mieleni teki lähteä mukaan aivan suunnattomasti, mutta päätin kuitenkin jättää käynnin väliin. Ei tästä "erosta" toivu ikinä, jos pitää yhteyksiä entiseen malliin. Tästä muuten varmaankin voi päätellä, että ystävinä erottiin. On sekin melkoinen klisee... Varmasti pysymme jatkossakin ystävinä, mutta nyt pitää keskittyä itseensä ja omaan hyvinvointiin. Hänelle tuskin suurempia traumoja on tullut, hänhän jutun halusikin lopettaa.

Saa nyt sitten nähdä miten pitkään jaksaa tätä blogia päivittää, yleensä kyllästyn tämän tyyppisiin asioihin hyvin nopeasti. Tosin olen tässä lueskellut muiden blogeja, ja jotenkin ehkä on helpottanut nähdä, että en ole murheineni yksin. En nyt silti toivo kenellekään tällaisia vastoinkäymisiä kuin minulle on tullut.

No niin. Ei olekaan ennen tullut kirjoitettua päiväkirjaa, tai mikä tämän "virallinen" nimi nyt sitten onkaan...

Tuntemukset on kyllä juuri nyt niin syvältä kuin vain mahdollista. Eilen tuli kenkää tyttöystävältä ja nyt sitä sitten ryvetään itsesäälissä, todella surkeaa aikuiselta mieheltä.Tai eihän hän nyt varsinainen tyttöystävä ollut.Tapailimme muutaman kuukauden säännöllisen epäsäännöllisesti, keskimäärin pari-kolme kertaa viikossa. Vielä viikko sitten puhuttiin tunteista ja muusta blaa blaa -jutuista, ja nyt sitten tuli isku vasten kasvoja. Voi perkele... Mahdotonta kuvitella miltä tuntuu ihmisistä, jotka eroavat muutaman vuoden avioliiton jälkeen. Itse romahdin muutaman kuukauden jutusta, mitä se olisikaan kymmenen vuoden liiton jälkeen. Pelottaa ajatellakin.

En muistakaan milloin olisin viimeksi itkenyt. Kyllä siitä jo useita vuosia on kulunut. Nyt onkin sit ollut tippa linssissä senkin edestä. Ja se on kyllä vale, että itkemisestä olisi apua olotilaan (näinhän usein väitetään). Mitä enemmän itkee, sitä surkeammalta tuntuu.

Ihan nyt itselle muistutukseksi: aloitin tämän kirjoituksen, että näkisi onko tästä apua apatiaan. Oloa varmaan helpottaisi, jos pystyisi puhumaan asiasta jonkun ystävän kanssa, mutta eipä sitä viitsi vaivata muita omilla murheillaan. Kyllä niitä toisillakin riittää ihan omiksi tarpeiksi.

Jatkan tässä taas masentelua (olipa hieno sana...) ja mietin, että mikä meni pieleen...